Moikka! Sain ehdotuksen tehdä Story time-postauksen meidän kanootteilu reissusta.
Me olimme puhuneet Perhonjoen laskusta kanootilla jo aikaisemmin, mutta nyt isäni ja kaverini isä sopivat, että se laskettaisiin seuraavana viikonloppuna. Ja minut ja kaverini Olivia otettiin tietenkin mukaan. Samoin pikkuveljeni ja Olivian pikkusisko lähtivät myös mukaan. Me lähdimme kahdella kanootilla, kummassakin oli kolme kyytillä.
Emme siis aikoneet laskea koko jokea vaan Lahnakoskelta Perhonjoen sillalle Kokkolaan. Matka oli muistaakseni 11 kilometriä pitkä. Aluksi se ei kuulostanut olenkaan pahalta, mutta kyllä se oikeasti oli aika pitkä.
Kun viikonloppu tuli Olivia tuli isänsä ja pikkusiskonsa kanssa meille aamulla. Olimme laittaneet jo kanootit edellisenä iltana valmiiksi peräkärryyn, niin ei niitä tarvinnut enään aamulla laittaa. Kello oli ehkä 11 kun pääsimme lähtemään. Äiti siis lähti vieään meitä Lahnakoskelle ja sovittiin että tulisi hakemaan meitä sitte Perhonjoen sillalta. Löysimme Lahnakoskelta hyvän "poukaman" mistä oli helppo lähteä.
Pääsimme hyvin matkaan ja aluksi melominen tuntui tosi helpolta. Silloin oli siis syksy ja vesi oli aika matalalla eikä ollut kovia virtauksia. Ensimmäinen pikku koski meni hyvin eikä muissakaan koskissa ollut suurempia vaikeuksia.
Kun olimme menneet noin 4-5 kilometriä, joen varressa oli jokin vanha mylly ja joku evästely paikka. Söimme siellä siis eväämme. Sitten jatkettiin.
 |
| Mylly |
Vähän matkan päässä joki haarautui ja jouduimme päättämään kumpaa menemme. Ne yhdistyivät kyllä noin kilometrin päässä. No, me valitsimme oikean puoleisen haaran. ( Myöhemmin saimme kuulla, että se vasen oli ruopattu ja sitä olisi kannattanut mennän.) Se pätkä oli aivan hirveä! Se oli ihan täynnä kiviä. J
otkut veden päällä ja jotkut veden alla niin ettei niitä edes kunnolla nähnyt, mutta kanootin pohja kuitenkin otti niihin. Sitä pätkää oli varmaan kilometrin verran, mutta meillä meni sillä varmaan puoli tuntia ellei tuntikin.
Kun pääsimme sieltä pois matka jatkui taas. Seuraavat kilometrit olivat ihan okei. Aika paljon oli kiviä, mutta huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin.
Kun tulimme junarata-sillalle, sen alla oli aika pitkä ja kivinen sekä vielä mutkitteleva koski. Siitäkin koskesta onneksi selvittiin aika nopeasti. Siitä oli sitten vielä ehkä 1-2 kilometria Perhonjoen sillalle. Autojenkin äänet alkoivat pian kuulua.
Viimeinen mutka, ennen viimeistä suoraa, ennen Perhonjoen siltaa oli koskinen ja kivinen. Sitten kun viimeinen suora avautui meidän edessä tuntui kuin ei olisi enään mitään haasteita. Se näytti kivettömältä ja kaikin puolin helpolta. Siellä oli kuitenkin kiviä. Vähän pinnan alapuolella. Meidän kanootti jäi aluksi kiinni kiveen, muta saimme sen aika helposti irti. Kun Olivan ja hänen isänsä huomasivat, että me olimme jääneet aluksi kiveen, niin he menivät hiemän vierestä etteivät hekin jäisi kiinni. No sielläkin oli kivi ja hekin jäivät kiinni. Ja siitä kivestä ei niin helpolla irti päästy. He alkoivat "nytkyttää" kanoottia, jotta se lähtisi irti. Se oli toiminut viime kerralla joten he ajattelivat, että jos se toimisi nytkin. Olivian pikkusisko tuumasikin että "Täähän on ihan ku pulkalla laskis!"
Siinä meni sitten joku pieleen ja kanootti kaatui. Ja kun oli jo syksy niin vesi ei ollut enään ihan mitään lämmintä. Minä en edes aluksi tajunnut mitä tapahtui ja meloin vain eteenpäin ja isäni yritti meloa taakseppäin auttamaan. Sitten vasta tajusin, kun isäni huusi että "Peruuta!" Onneksi siinä oli aika matalaa ja Olivian isä sai jalat pohjaan ja pystyi auttamaan tytöt meidän kanoottiin ja tuli itse perässä toisella kanootilla. Siitä oli sitten tosiaan vain ehkä 200 metriä paikkaan missä meidän piti nousta niin ei tarvinnut pitkästi enään meloa. Sen jälkeen Olivian isä lähti viemään meidät lapset heille ja lähti itse takaisin hakemaan kanootteija jotka iskä ja äiti olivat sillä välin laittaneet peräkärryyn. Kun he tulivat takaisin mekin lähdimme pikkuveljeni kanssa kotiin.
